Olen tässä ihmetellyt sisäistä runoilijaani jo muutaman viikon niin, etten blogiinkaan ole joutanut kirjoittamaan. (Tiedä häntä, onko tämä asiaintila ihmiskunnalle vitsaus vai helpotus.) Nyt olen valmis puhumaan. Pahoittelen ainoastaan mahdollista taiteellisen vaikutelman puutetta. Sisällöillä on minusta tietty oikeutuksensa.

Olen myös tässä empinyt, mitä tehdä blogilleni, varautukaa siis mahdolliseen osoitteenmuutokseen joskus. Minulla on jostain syystä ollut jonkinmoinen aikapula sen jälkeen, kun jäin työttömäksi vuodenvaihteessa. (Suorastaan olen miettinyt, olisiko vähemmän kiire, jos olisin töissä.)

Optimismi ei taida olla parhaita puoliani ja sosiaaliturvauudistukseen liittyvissä asioissa siihen ei tietysti ole mitään syytäkään. Kirjoitin nyt sitten runon Titanicista, kun siihen sangen osuvasti puolueen sosiaaliturvaseminaarissa viitattiin. Sanojen virta tässä asiassa on kuitenkin likipitäen ehtymätön. Koettakaa kestää…


Titanic

Tiedättekö tarinan,
se on kuin meritauti,
johon heikot kaatuvat,
pinnan alle maatuvat
syvempään kuin Titanic.

Kun rautaportit suljetaan,
hukkumaan jäävät ne,
joille aina maksetaan
vähemmän kuin jaksetaan,
jotka on se Titanic.

Toiset saavat veneillä
meren jäisestä sylistä.
Köyhää ei mikään pelasta,
paatti uppoaa velasta,
se on se Titanic.


Viimaa kipuihin

Lumi on kaunista,
paitsi viiman keskellä,
kun kylmä riipii ahnein sormin
ravintoa selkäytimestä.

Ottakaa pois tämä kestovilu,
jota myötäelävät sanat pahentavat.

Heittäkää pois viimeiset villahousunne.
Laskekaa kabinettitakapuolenne
jään korventavalle alttarille.


Outo valo

Outo valo näyttää tietä pilviin,
kun liu´un vetten päällä.
Nosturit tyhjentävät
järvenpohjaa.

Naulat painuvat jalkoihini
kuin Kristuksella.
Koska tahansa voin
maata rähmälläni
kahden tyhjyyden
välimaastossa.

Päivärahat eivät nouse,
ennen kuin pelastaja
naulitaan jäähän.