… on kyllä marraskuu. Räntäsade ja pimeys sointuvat hyvin yhteen melankolisen temperamenttini kanssa. Polkupyörällä sohjoisilla jalkakäytävillä liukastellessani koen, että olen oikeutetumpi tuntemaan itseni päähän potkituksi kuin aurinkoisina kesäpäivinä. Kesässähän on loppujen lopuksi aika helkkarin rasittavaa se, että siitä pitää nauttia niin kauan kuin sitä riittää, mikä tekee nautinnosta joskus jotensakin väkinäistä.

Marraskuulla voi siis vapautuneemmin olla oma synkkä itsensä. Ja antaa muidenkin olla.

Julkisten terveyspalvelujen marraskuinen tila tuli omakohtaisesti todettua käydessäni vastikään hammaslääkärillä. Sain seuraavan paikkausajan ensi vuoden toukokuun puoliväliin. Ei voi kuin toivoa, ettei tule särkyä ja/ tai juurihoidon tarvetta sitä ennen. Entä jos tulisi laaja hammashoitajien työtaistelukin?

(Vastaus tietysti on, että silloin pitäisi tehdä solidaarisuuskannanottoja ja luottaa lujasti siihen, että pääsee kunnalliseen hammashoitoon vielä elinaikanaan. Keksin jo iskulauseenkin, joka on yleispätevä ilman työtaisteluakin: ”Valtiovalta vie köyhiltä hampaatkin suusta”.)

Ei niin huonoa, ettei edes jotain hyvääkin: nyt on sänky taas koossa ja niskakin hieman paremmassa jamassa. Nukkumatti vain tuntuu karanneen huushollistani, vaikka SKP:n historiankin lukemisen (toistaiseksi) lakkautin parempien unien toivossa. Kotini ikkunoiden alle lähiaikoina värkättävät jouluvaloviritykset eivät kohentane tilannetta. Juuri nyt ei olisi hirveästi varaa investoida pimennysverhoihin.

Työssä käyvänä tuntuisi oikeammalta olla väsynyt työstä kuin unenpuutteesta. Tosin joskus maailmassa työkin varmaan väsyttää, joten asia ei suuremmin huoleta, harmittaapahan muuten vain. Olen viikon työrupeaman perusteella jo todennut, että rahojen laskeminen ja kuittien pyörittely eivät ole harittavakatseiselle vässykälle täysin ongelmattomia tehtäviä. Onni onnettomuudessa on, etten kuitenkaan ole esim. sairaanhoitaja, kirurgi tai hammaslääkäri…