En ole ruoan enkä lukemisen suhteen erityisen ronkeli. Voisipa sanoa, että luen ja syön sujuvasti yksiä ja samoja markettien erikoistarjouksia, mutta ajoittain on toki muutakin tarjolla sekä hyllyssä että ruokapöydässä.

Luinpa tässä kirjan irtisanotuista, vaikka aihe kieltämättä on arkitodellisuudestani katsottuna valovuosien päässä. Työtönhän ei voi kokea irtisanomista eikä näin ollen tuntea irtisanomisen pelkoakaan. Kun on jo valmiiksi kuilun pohjalla (=ollut siellä koko työikänsä), ei siis tarvitse pelätä enää putoavansa alemmas.

Omituisella tavalla tämä ulkopuolisuuden tunne vain syveni lukukokemuksen myötä: että voi tällaisestakin kokemuksesta tuntea olevansa osaton… Opuksen kanssa sopivaa ravintoa taitaisi olla aladoobi tai muu kauhuissaan tytisevä perinnehyytelö, jollaisista minulla niin ikään on olematon määrä kokemusta.

Työmarkkinoiden hylkytavarajengille irtisanominen voi näyttäytyä lähestulkoon elitistisenä kokemuksena. Irtisanominenhan koskee vain vakituisessa työssä olevaa työläiseliittiä, eikä mitään pompoteltavia määräaikaistyöllistettäviä, joille työn menetys lankeaa aika ajoin ikään kuin luontaisetuna. Työn menetys ei sen sijaan kuulu vakituisen duunarin minäkuvaan. Yksi heistä muotoili asiaa näin: ”On myös muistettava, miltä ansiotasolta meidän alan ihmiset putoavat. Onko ihmisen, joka on kymmeniä vuosia tottunut tiettyyn ansiotasoon, mentävä tekemään mitä tahansa työtä millä tahansa palkalla?”

Oi voi… Tottumushan se on ihmisen toinen luonto. Kun meikäläinen on jo ehtinyt tottua tähän minimitoimeentulolla kitkuttamiseen, niin olisiko minun tosiaan mentävä vakiduuniin tekemään kovapalkkaista työtä ja huolehdittava sitten päivät ja yöt läpeensä, mitä odottamattomalla varallisuudellani teen…?

Vakituiseen työhön pääsy kyllä olisi minulle elämäni järkytys, johon saattaisin tarvita jopa kriisiterapiaa. Kun ihminen on aikansa irrallaan, voi äkkinäinen köysiin laittaminen aiheuttaa melkoiset hiertymät sekä ranteisiin että sieluun. Ovatkohan terapeutit jo äkänneet tämän piilevän palvelutarpeen?