Kvartaalitalouden puristuksessa oma nynnyelämä tuntuu perin stabiililta, suorastaan regressiiviseltä. Saamaton luuseri huomaa huhuavansa turhaan jo ammoin kadottamansa pyrkimisorientaation perään. Olisipa kerrassaan syytä ryhtyä tuottamaan enemmän, ja sehän käy päinsä vain toimintoja tehostamalla.

On pantava iso pyörä pyörimään. Ei enää velttoilua sängyssä aamuisin! Ei tyhjänpäiväisiä höpötystuokioita töissä! Ei päämäärätöntä laahustamista kaupungilla! Yritteliäälle ihmiselle kunnian kukko laulaa! (Rahaa ei siis tule, mutta edes rakot käteen.)

Tulipa sattumalta kuultua Vanhasen pöpipuhe maamme paperiteollisuuden puolesta. Siinä sitä menikin monta minuuttia tehokasta laatuaikaa ihan hukkaan (polotuksen kuuntelun sijaan olisin esim. voinut uusintaa korvaamatonta työvoimaani syömällä tai nukkumalla).

Kaiken lisäksi petyin puheeseen pahan kerran, koska olin odottanut, että Matti iskevästi pukisi suoriksi sanoiksi yrityselämämme hätätilan, siis tähän malliin: ”Kansalaiset, meidän on ruvettava säästötalkoisiin poloisen paperialan pelastamiseksi. Emme me voi nyt nostaa työmarkkina- tai asumistukia, koska Stora Enson ja muiden kavereiden pelastamiseen on osallistuttava meistä ihan jokaisen. Me ollaan sankareita kaikki, ihan jokainen”.

Mihin Matti unohti tuiki tärkeän yhteishengen lietsomisen? Eivätkö köyhät kelpaakaan yritysten pelastajiksi? Valtiontalouden pelastajina ne ovat sentään saaneet kunnostautua. Vai tästäkö juuri on kysymys? Ylpistyvät, jos liikaa kehutaan…