Toimenpidettä olisi taas tyrkyllä: joko työvoimakoulutusta tai työelämävalmennusta (yllätys yllätys). Jostain syystä motivaationi on hiipunut nollan tuntumaan. Kuitenkin johonkin kuulemma olisi hyvä mennä, etten syrjäydy.

Työvoimaviranomaisen huoli tuntuu tällä hetkellä aika absurdilta. Syyskauden alkajaisiksi luottamustoimiin liittyvät tehtävät suorastaan vyöryvät päälle: on kokousta, seminaaria, suunnittelua, tiedotusta jne. En minä yksinkertaisesti ehdi nyt syrjäytymään.

Tässä mielessä olen siis hyvinkin osallinen yhteiskunnassa surkeasta ansiotyökelpoisuudestani huolimatta. Osallisuutta vain ei katsota ihmiselle pelkästään ansioksi - vaikka muuta kärkkäästi väitetäänkin. Osallisuus voi tehdä ihmisestä muiden näkökulmasta ”hankalan”, koska osallistuessaan ihminen saattaa ryhtyä ajattelemaan itse.

En ole koskaan sisäistänyt suomalaisen valtaenemmistön älytöntä hokemaa ”omana itsenään olemisen tärkeydestä”. Hokemaan mielestäni sisältyy erottamattomasti kieroutunut alitajuinen tarve tai toive ”olla niin kuin muut”. Miksi suomalaisen ”itsensä toteuttajan” unelma on edelleen puoliso, lapset, rahakas työ, omakotitalo, auto ja kesämökki? Miksi ihmisen pitää joko tavoitteellisesti tulla joksikin tai onnekkaasti ajautua uralleen? Ja miksi, oi miksi, on niin suunnattoman kunniakasta tehdä hikipipona palkkatyötään?

Pankissa käydessäni kuulin, kun edellä jonossa oleva keski-ikäinen naisihminen kehui raataneensa likipitäen koko heinäkuun töissä kahta vuoroa: ”koville otti, mutta kyllä sen kesti, vaikka vain neljä tuntia sain joinakin öinä nukkua”. Hetken aikaa tunsin vastustamatonta halua iskeä tätiä nyrkillä päin naamaa (tietenkään en tekisi niin). Ei ole keskiverron palkkatyössä raatajan vika, ettei kaikilla ole palkkatyötä. Tavalliselta raatajalta on vain jäänyt tajuamatta se, että kaikki eivät voi eivätkä halua valita tätä kunniakkaan raatajan osaa.

Joskus minua suorastaan oksettaa mielikuva itsestäni itsetyytyväisenä, kunnon palkkatyöläisenä. Olisinko silloin parempi ihminen? Olisinko onnellisempi? No, ehkä rahaa olisi hyvällä tuurilla sen verran, ettei tarvitsisi asioida sossussa.

Olen vakavasti sitä mieltä, että työttömänä luuserina hyödytän yhteiskuntaa monin tavoin. Turvaan omalta vaatimattomalta osaltani työvoimaneuvojien, sosiaalityöntekijöiden, kouluttajien ym. tukihenkilöiden työpaikat enkä riistä työpaikkaa kenenkään työtä kipeämmin tarvitsevan nenän edestä. Samalla luovun tietystä elintasosta jonkun toisen elintason hyväksi.

Työttömyyden voi mielestäni ymmärtää jonkinlaisena perverssinä solidaarisuuden lajina – perverssinä siksi, että työtön harvemmin pystyy olemaan solidaarinen itseään kohtaan, mutta on (usein vastoin omaa tahtoaan) solidaarinen muille. Työttömien itseinho ja työllisten halveksunta työttömiä kohtaan kumpuavat ehkä juuri tästä oudosta ristiriidasta.