Joulu meni rauhaisasti. Tuli kyllä syötyä ihan liikaa ja nautittua punaviiniäkin turhan ylenpalttisesti. Katsottuani peilistä niin ulkoista kuin sisäistä tonttuani olen joksikin aikaa vakuuttunut siitä, että ankeassa arjessa on tietyt hyvät ja tervehdyttävät puolensa.

Ehkä monet ihmiset tarvitsevat jouluähkynsä ja -pöhnänsä tehdäkseen luterilaisessa synnintunnossa ja velvoitemoraalin hengessä hyviä lupauksia tulevalle vuodelle, esim. ”ensi vuonna suoritan johtamisen erikoisammattitutkinnon, haen tulosvastuullisempaan työhön, laihdun mannekiinikuntoon kesään mennessä ja bongaan tasokkaan maratoonarimiehen”.

Minä en tosin enää edes yritä lupailla itselleni päiväkävelyjä, mattojenpesu-urakkaa, saati syrjäytynyttä kesäheilaa, mikä on varmaan jälleen kerran yksi konkreettinen todiste marginalisoituneisuudestani.

Olen kyllä kuullut useammaltakin taholta, että ihmisellä pitää olla tavoitteita, koska muuten ei pääse eteenpäin elämässä. Ovatkohan tämänkään viisauden hokijat taaskaan miettineet, mitä tapahtuisi globaalissa mittakaavassa, jos kiinalaiset ryhtyisivät laajamittaisesti pyrkimään omiin yksilöllisiin tavoitteisiinsa? Sanovathan sen järki ja ekologinen ymmärryskin, että siinä hötäkässä loppuisivat niin tasokkaat työt kuin miehetkin, laihdutusvalmisteista puhumattakaan – ja maailman tila ei yhtään paranisi.

Mielestäni uudenvuodenlupauksissa olisi näin ollen syytä keskittyä  enempi kollektiivisen ja ympäristöllisen  hyvän edistämiseen, esim. ”en jätä ruokaillessa tähteitä, ostan tavaroita vain tarpeeseen ja säätelen lisääntymistäni, ettei maapallo liikakansoitu potentiaalisilla kulutushysteerikoilla”.

Sekin voisi olla ihan hyvä vaihtoehto, että jalojen tekojen puutteessa edes keskityttäisiin toivomaan lujasti jotain hyvää yhteis-/ihmiskunnalle. Tässä jouluvalojen räkityksessä on jo vanhaa kunnon arskaa ikävä, joten voisinpa ryhtyä tavoitteellisesti toivomaan kirkkaita pakkassäitä. Ehkäpä pöhköt, syyskuussa enkelivalonsa viritelleet naapurini havahtuisivat luopumaan valonjuhlastaan ennen vappua.