Nyt olen tehnyt jotain, mitä en olisi vielä puolta vuotta aiemmin uskonut tekeväni: hain työvoimakoulutukseen ja kerroin hakemuksessa, etten halua kyseiseen – enkä mihinkään muuhunkaan – koulutukseen. Asia on näes niin, että suuren syrjäytymisvaarani (?) takia olin aiemmin luvannut, että haen nyt syksyllä johonkin työvoimakoulutukseen. Lupaus ei pähkäilemällä parantunut. Kiroiltuani itseni näännyksiin, totesin, ettei minun ole pakko vakuutella kenellekään mitään, jos motivaatiota ei kerta kaikkiaan ole. Hakuvelvollinen kuitenkin olen: työtön lienee lain mukaan velvoitettu huolehtimaan työvoimatavaransa kunnosta hamaan eläkeikään saakka.

Hieman irrationaaliseltahan tämä tuntuu. Samaan aikaan kun nuoriso tuskailee koulutukseen pääsyn kanssa, meikäläinen saa harmaita hiuksia miettiessään, miten pääsisi koulutuksesta eroon – edes  joksikin aikaa. Elinikäisen oppimisen ilosanoma näyttää toteutuvan käytännössä elinkautisena koulutuskierteenä.

Ei koulutuksessa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun kouluttautumisesta tulee elämän tarkoitus ja päämäärä, niin siinä sitä onkin jo vikaa kerrakseen. Meritoitumisen polku on kivinen ja loputon, koska tätä nykyähän kukaan ei ole koskaan valmis. (Tätä puheenpartta viljelevät muuten kaikkein eniten ne, joilla on hyväpalkkainen vakityö!) Työhön ei siis pääse, jos ei ole kilvoittelussa ajan hermolla. Ajan hermolla ei pysy, kun ei ole työtä…

Tässä on mielestäni jotain syvästi tasa-arvoperiaatetta loukkaavaa. Tyhmiltä, laiskoilta ja tympeiltä ihmisiltä on evätty ihmisoikeudet…

Tilanne ottaa päähän, mutta ei hätää: tehokas pakokeino on tarvittaessa käsillä. Voin mennä takaisin yliopistoon, koska jopa työtönkin saa opiskella siellä 15 opparia vuodessa ilman, että siitä rangaistaan tukien menetyksellä. Minulla on itse asiassa nyt suunnaton kiusaus opiskella jotain tutkintokokonaisuuteni kannalta mahdollisimman hyödytöntä oppiainetta, jota pänttäämällä en taatusti meritoidu mihinkään. Ehkä taidehistoriaa tai filosofiaa. Onkohan niissä vapaa appro?