Olen aika vakuuttunut pitkään (=vuosikausia) kestäneiden pähkäilyjeni jälkeen siitä, että ”positiivisuus” on globaalikapitalismin tuote, perverssi kannustin, jolla pidetään työväestö hiljaisena. Toisin sanoen: kun meille pakkosyötetään jatkuvaa (mielestäni perusteetonta) toivoa paremmasta huomisesta, emme nouse barrikadeille puolustamaan oikeuksiamme, vaan odotamme sitä ihanampaa huomista.

On iskenyt totaaliväsymys tähän toitotukseen, että kun jaksamme olla ”hyviä tyyppejä” (positiivisia, kivoja jne.), saamme töitä, kavereita ja muuta hyvää. Lukuisten työvoimakurssien kautta olen kasvanut inhoamaan koko ”hyvä tyyppi”-käsitettä, jonka sisältö taitaa perustua yksinomaan yksilölliseen mutu-tuntumaan. Selvä yksilöllistymis- ja yksityistämiskehityksen tuote siis.

Kysynpähän jälleen kerran, missä on tasa-arvo… Mietityttää jo nyt, pitääkö tällä menolla pyrkiä olemaan hyvä tyyppi päästäkseen lääkäriin tai vanhana vanhainkotiin. Perussynkistelijänä pidän tätä tulevaisuudennäkymää todennäköisenä.

Ilmiselvää diktatuuriahan tämä meininki on, diktatuuria naamioituna positiivisen yritteliäisyyden iloisen värikkääseen kaapuun. Uskotellaan, että mukavana pärjää, vaikka elämä kolhisikin. Ile näyttää tässä oivaa esimerkkiä kohoamalla tekstailujensa ja traagisen erottamisensa myötä koko kansan nyyhkysankariksi. Hyvä tyyppi siis tuo Ile – ehkei kuitenkaan ihan kaikkien mielestä.

Näin itse kunkin elämästä tulee oma ansio tai oma vika. Vaikka peruspalveluja leikataan, rakennetyöttömyys pysyy korkeana, tukien ostovoima laskee ja kansaa viedään Natoon kuin pässiä narussa, niin uusliberalistit jaksavat meitä opettaa, että kun hymyillään (tai lööpissä itketään), niin lujaa menee.