Yläkerran naapuri on tehnyt remppaa aamusta iltaan jo muutaman viikon ajan: pora laulaa ja vasara paukkuu väliin aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Seinänaapurit innostuivat pitämään viikonloppuna yön mittaiset bileet. Minun sängystäni irtosi jalka, joten olen nukkunut muutaman yön patjalla lattialla ja odottanut, että korjausmies saapuu intoa puhkuen jonain kauniina päivänä. Odotellessani olen jo ehtinyt julistaa laverilleni useammankin viimeisen tuomion.

Työn alkaminen stressaa hiukan, joten olen lukenut SKP:n historiaa saadakseni muutakin ajattelemista. Perusasioiden oppiminenhan ei ole koskaan liian myöhäistä, kuten laulussa sanotaan. (Minulla on silti synkät epäilykseni tuohon väittämään liittyen.)

Ajateltavaa onkin löytynyt. Levottomina öinä patjalla kieriskellessäni ja koettaessani asettaa niskani, pääni ja käteni rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, on tullut suorastaan riesaksi asti mieleen sellaisia perimmäisiä kysymyksiä, kuten ”miksi Neuvostoliitto hajosi”, ”kuka O. W. Kuusinen oli”, ”miksi Kela saatana kiusaa taas” ja ”miksi minusta tuli pessimistinen työtön, vaikka olisi pitänyt tulla optimistinen työläinen”. Vähemmästäkin voi unet mennä…

Mennyt maailmantila ja oma tilani ovat lähentyneet toisiaan, kun olen unen ja valveen rajalla horjuessani ajatellut niitä ikään kuin saman prisman läpi. Eikö häviäjän ole syytä olla solidaarinen nimenomaan toisille häviäjille? Eikö O. W. Kuusis-parkakin ollut olosuhteiden uhri, vaikkakaan häntä eivät ahdistaneet Kela, työvoimaviranomaiset ja verottaja?

Pitäisiköhän kuitenkin keskittyä iltalukemisissa dekkareihin? Mikään ei nukuta yhtä hyvin kuin fiktiivinen murha. Sänkykään ei olisi pahitteeksi.