Tuli käytyä Saskin solidaarisuuspäivillä. Päivien jälkeen on tullut ihmeteltyä, mitähän se solidaarisuus oikeastaan on – muuta kuin hupeneva luonnonvara kilpailuyhteiskunnassa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kilpailuhan estää tehokkaasti toiminnan yhteiseksi hyväksi, koska se tuottaa voittajien ohessa myös häviäjiä (usein vielä massoittain enemmän näitä jälkimmäisiä kuin edellisiä). Kilpailuperiaatteeseen ei myöskään tunnetusti kuulu voiton tasapuolinen jakaminen kaikkien kilpailuun osallistuvien kesken. Tasapuolistamista varten on tarvittu universaalia jakoperiaatetta toteuttava instituutio, jota meillä on tavattu nimittää hyvinvointivaltioksi. Nyt tätä hyvinvointivaltiota puretaan, minkä keretään, koska kilpailuyhteiskunnan voittajat katsovat sen estävän vapaata kilpailua.

 

Olemme saaneet viime vuosina silmät tapillaan ällistellä kotimaisen teollisuustuotannon alasajoa ja ihmisten laittamista kilometritehtaalle. Tuotantoa on siirretty Kiinaan ja muihin halpatuotantomaihin, koska suomalainen työvoima on liian kallista. Niin meille on kerrottu. Meidän pitäisi täällä olla vain iloisia siitä, että suomalaiset(?) tuotteet ovat kilpailukykyisiä markkinoilla ja että kiinalaisilla kuitenkin on työtä.

 

Miten tämä suomalaista keskivertotyötöntä auttaa, kun työ on mennyt ja palkka sen mukana, eikä hyvinvointivaltiolta liikene kuin murusia? Solidaarisuus sekä suomalaisia yrityksiä että kiinalaisia työntekijöitä kohtaan voi joutua koetukselle. Lääkkeeksi työttömälle tarjotaan oman kilpailukyvyn parantamista: kun jaksaa pakertaa puoli-ilmaiseksi milloin missäkin tuki- ja/ tai halpishommassa, saa ehkä joskus jotain parempaakin tai sitten ei.

 

Kiinalaisella keskivertoteollisuustyöläisellä ei välttämättä mene sen paremmin. Työolot eivät ehkä ole hääppöiset ja palkkaus voi olla riittämätön sikäläisittäinkin. Ay-liike on kielletty, joten tilanteeseen ei ole luvassa parannusta. Kiinalaiselle tarjotaan kannustimeksi oman kilpailukyvyn parantamista: kun jaksaa pakertaa valittamatta, pysyy sekä työssä että riisissä.

 

Johtopäätöksenä siis on, että suomalaisten ja kiinalaisten duunareiden kannattaisi ryhtyä kimppaan. Toisaalta kun kurottavana olisi hyvinkin 10 – 15-kertaiset palkkaerot samasta työstä, voisi yhteisen tupon viilaaminen tuottaa kaikkien aikojen mutkikkaimman väännön, minkä aikana yritykset ehtisivät siirtyä autuaampiin riistovaltioihin. Suomalaisten voisi olla suorastaan helpompi muuttaa siirtotyöläisiksi Kiinaan.

 

Kuluttajaboikotteja tarjotaan meille yhtenä ratkaisuna, mutta miten ostovoimaton ihminen boikotoi? Reilulla tuotannolla on hintansa, jota länsimaiden köyhdytetyt eivät pysty maksamaan. Valta on sillä, jolla on rahat. Ja se rahakas on joku muu kuin Kauko-itään  tai muualle työpaikkansa menettänyt. Hyvää tekevä, solidaarinen kuluttaja voi olla myös huomispäivän irtisanottava, joka seuraavaksi uhraa oman elintasonsa yritystoiminnan rajoittamattoman vapauden hyväksi.

 

Solidaarisuus on käynyt toisin sanoen helvetin hankalaksi. Köyhdytetty kun ei voi valita sekä kotimaista perunaa että reilua nuudelia kärsimättä puutetta. Reilu vaate häviää riistäen tuotetulle kipputorikoltulle mennen tullen.

 

Vain yksi typerä kysymys jää ilmaan leijumaan: entäs sitten, kun länsimaiden väestön pääosa on hävinnyt kilpailukykynsä ja köyhdytetty? Kuka ostaa ne kaikki Aasian vapaatuotantoalueilla tehdyt kamat? Perustammeko globaalin kirpputorin?