Kesänmittaisesta sateesta on ollut ainakin yksi hyöty: sienet voivat pulskasti (ja marjatkin). Luonto on periaatteessa tasapuolinen sen antimista kiinnostuneille työttömille kuin työllisillekin, siinä mielessä se poikkeaa edukseen yhteiskunnasta.

Kummallista kyllä, yhteiskunnalliset kieroutumat eivät aina jätä rauhaan metsässäkään. Työtön miettii oikeuttaan olla metsässä ns. virka-aikana, vaikka sienestys onkin sosiaalisessa mielessä hyväksytympi harrastus kuin kokopäivätoiminen kaljanjuonti. (Olen aika vakuuttunut siitä, että jonain kauniina päivänä Suomen Tampio Hallitus vielä keksii, että metsässä tai kaljanjuonnissa vietetty aika on pois aktiivisesta työnhakuajasta.) Lisäksi hyväuskoinen työtön voi joutua huomaamaan, että jopa metsäkin voi olla sosiaalisen kilvoittelun areena, jolla nopeat syövät hitaat. Kyllä kirvelee, kun poimurinheiluttajan tyhjäksi kynimä varpu jää myöhästyneen marjastajan käteen ja mädät sienentyngät narskuvat jalan alla.

Harmillista suotuisassa sienitilanteessa on sekin, että kun aina sataa (joka päivä ja monta kertaa päivässä), niin metsään meno tökkii mukavuudenhalun vuoksi. Niinpä tosi sienestäjän ja marjastajan täytynee pohjimmiltaan olla oikein ahne (tai oikein nälkäinen). Miksi ihminen rämpisi vain huvikseen tuntitolkulla tihkusateessa liukkailla kalliorinteillä itikoiden syöttiläänä? Eihän siitä voimainkoetuksesta saa edes pahemmin irtopisteitä työnhaussa!

Joskus mieleen tunkeutuu karmea epäilys luonnon perimmäisistä motiiveista: suosiiko se(kin) kuitenkin salakavalasti niitä, jotka tahtovat (ja saavat) kaiken: siis pyrkyreitä ja suoranaisia perseennuolijoita, jotka keräävät ne vaatimattomat risukkopisteetkin muhkeaan ansioluetteloonsa? Ehkei risukon rapina johdukaan räkättirastaasta vaan kilpasaalistajasta?

Ollapa vielä omilta pähkäilyiltään turvassa jossain.