Kotonani kummittelee aave – kunniallisen kansalaisen aave. Pääsin nimittäin työhön, mikä tietysti tarkoittaa aimo harppausta yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylöspäin – vaikka kyseessä onkin palkkauksellisesti vaatimaton osa-aikainen tukityö, joka ei minua taloudellisesti vaurastuta, joskaan ei onneksi kauheasti köyhdytäkään. Kauaa en siis enää ole saamaton nahjus ja loiseläjä, vaan kannan korteni kekoon yhteisölliseksi hyväksi lähestulkoon Oikeassa Työssä…

Tämä uusi ja yllättävä käänne tasaisessa luuserin elossani on tietysti jo herättänyt minut pähkäilemään työteliästä tulevaisuuttani. Osaanko enää – reilun neljän vuoden Oikean Työn puutteen jälkeen – tehdä kansantaloudellisesti hyödyllistä ja tuottavaa työtä? Käytinkö työttömyysaikani kyllin kehittävästi ollakseni nyt työmarkkinoilla in ja validi? Etten vain olisi huomaamattani sosiaalistanut itseäni ulos ihmiskunnasta? (Viime aikoina olen tuntenut huomattavaa houkutusta muuttaa vaikka maalaiskunnan Oravasaareen tai Kanavuoreen, mistä syystä olen vakavasti huolestunut henkisestä tilastani.)

Neuroottisuuttani olen miettinyt jopa sitäkin, että jospa työvoimaviranomaiset tietoisesti diilasivat minut hommiin havaittuaan, että vapaalla jalalla tulen pöpiksi ennen aikojani ja hoitoni tulee maksamaan yhteiskunnalle maltaita verrattuna työllistämiseeni. Eikä niitä terveydenhuollon resurssejakaan nyt tätä nykyä kaikenmaailman tampioille riitä. (Kouluttautuisin kyllä itse hoitsuksi ja lähtisin ulkomaille, jos vaan olisin niin vahvapäinen, ettei jo pelkän neulanpiston näkeminen pyörryttäisi…)

Oli niin tai näin, voinen hengähtää kuitenkin helpotuksesta, kun ei nyt vähän aikaan tarvinne aktivoitua ottamaan yhteyksiä puoleen maailmaan ja kaupata omaa erinomaisuuttaan. Saanen möllöttää hyvällä omallatunnolla työssä – täytyyhän siitä ottaa ilo irti.