Työpaikan puolesta sain tilaisuuden mennä tutustumaan kukkasidontakurssille, ja tokihan minä menen minne uskallan ja ilmaiseksi pääsen. Tökkäsin siis kasveja parhaan ymmärrykseni  - jota ei ole tässä asiassa paljon - mukaan oasis-sieneen ja tölläsin uteliaana kokeneempien touhuja. Lopputulokset eivät ehkä olleet ihan hulluja, mutta varsinainen ihme tapahtui, kun kurssin vetäjä korjaili muutamalla kädenliikkeellä aikaansaannoksiani. Asetelmista tuli hetkessä häkellyttävän hyvännäköisiä.

Olen väliin kovastikin pohtinut sitä, miksi monilla naisilla tuntuu olevan luontainen kyky luoda ympäristöönsä viihtyisyyttä ja kauneutta. Olen tästä ominaisuudesta toisinaan avoimen kateellinen, koska itse onnistun tuottamaan lähinnä epämääräisiä paperiläjiä ja vaatekasoja, kaikki neljä kasviani ovat jonkinmoisella survival-kurssilla ja sisustukseni ei taida olla ihan viimeisen päälle hiottu. Varmaan tilanteelle olisi jotain tehtävissä, joskin tuntuu, että nämä hommat vaativat minulta lähes yli-inhimillisiä voimainponnistuksia.

Monenlaista yritystä on kyllä vuosien mittaan ollut. Perinteinen naisen rooli kaiketi istuu sen verran lujassa, ettei siihen liitetyistä odotuksista niin vain pääse – edes epäkäytännöllisyyteen taipuvainen tumpelokaan. Niinpä olen värkännyt käsitöitä, leiponut, kokannut, sisustanut, yrittänyt kehittää tyylitajuani – ja mikä onkaan lopputulos: olen kyllästynyt kaikkeen totaalisesti vuoron perään.

Käsityöt olivat pelastukseni työttömyyden alkuaikoina (tämä kertoo paljon siitä, kuinka epätoivoinen silloin olin). Askaroin kaikenlaista passipussista pitsiliinaan, mutta hyödyllisin aikaansaannokseni oli kyllä pehmustetyyny, jonka ompelin silloin omistamani parvisängyn laitaan kyllästyttyäni kolauttamaan jatkuvasti siihen päätäni. Leipomisen muistaakseni lopetin siinä vaiheessa, kun keksin ilahduttaa taannoisia työkavereitani muffinsseilla, joita kukaan ei loppujen lopuksi syönyt. Into ruoanlaittoon kaikkosi poikaystävien mukana: yksinelävän kun ei kerta kaikkiaan ole mitään järkeä kokkailla itse, ellei halua syödä viittä päivää peräkkäin yhtä ja samaa kaalisoppaa. Tyylitaju näyttäisi kaikkoavan tasaista tahtia vuosirenkaiden kertymisen myötä, kun tyylikkäimmät kirpputorivetimet eivät sovikaan enää päälle…

Tästä kehityskulusta johtuen taidan olla luontaisesti vieraantunut niistä puuhista, joita pidetään ns. ”perinteisenä naistoimintana” En vain kerta kaikkiaan jaksa inspiroitua hernesopan keittämisestä tai tumppujen neulomisesta (tämän sanon väheksymättä niitä, jotka näistä asioista innostuvat). Taidan vähän itse asiassa pelätä yhteisöllisyyttä pursuavia naiskeittiöporukoita. Minusta on kyllä kivempaa jopa kokoustaa, jos pitää tehdä priorisointi… (Tämä johtopäätös masentaa joskus itseänikin. Voisin kuitenkin puolustautua sillä, että kynä on ei-niin-kätevälle turvallisempi pideltävä kuin kuha tai kaalinpää.)

Hiuksiani leikkelin hiljan sillä seurauksella, että suorasukainen tuttu kehotti menemään pikaisesti parturiin...