Viisaammat ovat kertoneet, että ihmisten on tehtävä käsitöitä, koska muuten taannutaan takaisin apinoiksi. Tietokoneen näpyttely ei kuulemma stimuloi aivoja riittävästi, mikä on tullut omakohtaisestikin huomattua. Kun esimerkiksi naputtelee koneella laskuja, niin vaikeaa siinä on muuta ajatella kuin niitä laskuja. Pari viikkoa sitten pääsiäiskoristetta askarrellessa tuli sen sijaan samalla mietittyä kaikenlaista muutakin kuin sitä pääsiäiskoristetta. (Olisi varmaan kannattanut kirjoittaa blogitekstikin jo silloin, koska nyt tämä kirjoittaminen ei kerta kaikkiaan ota sujuakseen.)

Tietotekniikka on mietityttänyt viime aikoina kovasti, koska reilun parin viikon mittaisen lehdentaittokokemukseni myötä olen jo noussut työpaikallani pagemaker-asiantuntijaksi, jolta kysellään vaikeita (joihin vastaan jo tottuneesti ”en tiedä”).

Tietämättömyys tuntuu vähän naurettavalta. Vaikutan omissa silmissäni jälkijättöiseltä, koska tietotekniikkaan itsestään selvästi kuuluu tietää enemmän tai yrittää tietää enemmän silloinkin, kun ei mistään mitään tiedä. Näissä oloissa tuntuu hullulta, että automaattisen tietojenkäsittelyn oli alun perin tarkoitus vapauttaa ihmiset ikävistä rutiineista luovempiin tehtäviin. Sen sijaan näyttäisimme jääneen kiinni teknisiin rituaaleihimme.

Tietotekninen riippuvuus on monitahoinen homma. Ihmiset tietysti addiktoituvat tietokonepeleihin, chatteihin ja jopa sähköpostiinsa. Mutta meillä on myös tiettyjä menettelytapaongelmia. Mitään prujuahan - edes vessakylttiä - ei tätä nykyä enää voi ajatellakaan tekevänsä käsin tekstaamalla. Alati kehittyvien ohjelmien erikoisominaisuuksiin perehtyminen nielee tunnin jos toisenkin. Ja sitten kun tekniikka pettää, aikaa vasta meneekin…

Onkohan sitä kukaan koskaan tutkinut, miten paljon ihmisillä menee tietotekniikan takia hyvää työaikaa hukkaan?