On se vaan outo juttu, miten vaikeaa on aloittaa kirjoittaminen ikään kuin tyhjästä. Arkiymmärrys suorastaan vaatii valmiita puitteita: jotakin jo olemassa olevaa, mihin voi tarttua tai edes käyttää jonkinlaisena taustana sanottavalleen.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sanomista toisin sanoen helpottaa, kun sanottavalle on olemassa ulkoiset puitteet: tausta, jossa ihminen kertoo olennaisen itsestään, antaa linkkejä, sijoittaa itsensä valmiiseen viitekehykseen.

 

Tätä tuoretta blogiani yritin aloittaa luomalla noita ulkoisia puitteita hengentuotteilleni. Mieleeni ei edes tullut, että voisin ensin ihan vaan kirjoittaa.

 

Kulttuurissamme on vallalla vahva pinnanalainen näkemys, että raamit on luotava, ennen kuin voi oikeasti olla jotain sanottavaa. Siis työhaastatteluun ei kannata mennä, jos ei ole hionut olemustaan viimeisen päälle. Nettisivuja ei kannata tehdä, jos tekninen toteutus on vaillinainen. Oleminen sinänsä ei kannata ilman jatkuvaa pyrkimystä elää todeksi tulevaa.

 

Pohjimmiltaan tämä ajattelutapa on aika omituinen, koska se käytännöllisesti katsoen pyrkii tekemään tyhjäksi spontaanin toiminnan ja myös toiminnan kehittymisen omalla painollaan. Valmiiksi täydellistähän ei periaatteessa tarvitse korjata. Ristiriita on melkoinen, kun ajatellaan vaikkapa sähköisen viestinnän mahdollistamia, käytännössä loputtomia korjailumahdollisuuksia.

 

Niinpä olen päättänyt: puitteet sanottavalleni syntykööt omaa tahtiaan– anonyymiyden uhallakin. Blogia kai kuitenkin kirjoitetaan siksi, että on jotain sanottavaa. Siis sisältöä.