Olen tässä ihmetellyt, mitä se sellainen kansanvalta oikeastaan on (muuta kuin demokratia-sanan synonyymi). ”Kansanvalta” jo pelkkänä sanana kuulostaa varsin vanhanaikaiselta ja epätrendikkäältä verrattuna sellaisiin kulttuurimme ydinkäsitteisiin kuin innovaatio, kilpailukyky, voitto, osaaminen ja talouskasvu. Romahtikohan kansanvalta käsitteenä reaalisosialismin mukana, kun siitä niin harvoin kuulee puhuttavan?

Jostain syystä ”kansanvalta”-sanasta tulee minulle outo mielikuva isosta, tyytymättömästä ihmismassasta, joka mölyää ja paiskoo torin laidalla kökkivää luottamusmieseliittiä mädillä kananmunilla. Mielikuvan väkivaltaisuus häiritsee kyllä jonkin verran, koska elämme sivistysvaltiossa emmekä barbariassa. Toisaalta munien heittely voisi olla hyvinkin mukavaa ja aktivoivaa ajanvietettä esim. television katseluun verrattuna.

Kansa ja valta synnyttävät myös ajatuksen kansasta, jolla on valtaa. Se tuntuu itse asiassa vielä oudommalta. Tässähän on ainakin toistakymmentä vuotta (lamasta lähtien ellei aiemmin) kuunneltu tätä ”meidän on pakko tehdä sitä ja tätä” -litaniaa, jota on riittänyt jatkuvalla syötöllä: ”Meidän täytyy näissä säästötalkoissa nyt leikata näitä tukia, ei tätä euroon siirtymistä enää voida peruuttaa, ei näitä palkkoja ole varaa nostaa, näitä kuntaliitoksia on nyt vaan tehtävä”.

Sanelupolitiikka lienee mennyt kuulijakuntaan kuin häkä ja taitaa näkyä mm. äänestysaktiivisuudessa. Tässä onkin sitten hyvä sauma ryhtyä taivastelemaan kansalaisten aktiviteetin puutetta. Mutta eipä hättää mittään: lisätään noita tupailtoja, niin johan aktivoituvat. Vaikutusvallasta ei siis puhettakaan, mutta kun suomalaiset jurputtavat ryhmässä eikä yksin, niin se helpottaa…

Poliittista vaikuttamista ulkoistetaan nyt sekä säästövaikutuksiin että asiantuntijuuteen vedoten. Tässä yksityistämisprojektissa kansanvalta tuntuisi lässähtäneen kansalliseksi psykoterapiaksi.