Vappuna tuli epämääräinen olo: tuntuu oudolta juhlia työtä, kun sitä ei itsellä ole. Tarkennan vähän: työtä kyllä on ollut, mutta harvemmin palkallista ns. oikeaa työtä. Tämä oikean työn määritelmäkin tuntuu ontolta, kun kyllä se ns. väärä työkin on käynyt työstä. Eli hommia on joutunut painamaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nostankin vappuisin maljan työn orjuuteni kunniaksi.

 

Työn orjina ahertavat sadattuhannet muutkin suomalaiset. Moderni työn orjuus tarkoittaa sitä, ettei työtä tekemällä(kään) tule enää toimeen. Vanha biisi "työtä työtä työtä tehdään, jotta jotta leipää syödään" kuulostanee tätä nykyä suoranaiselta vittuilulta niiden korvissa, jotka joutuvat hakemaan ahdinkoonsa toimeentulotukea, kun palkkatulot eivät riitä ruokaan ja laskuihin.

 

Kun työtä tekemällä ei elä, tahtoo kadota myös se kuuluisa työnilo. Joillakin se työnilo taas hautautuu tolkuttoman työtaakan alle. Yksi orjuuden ominaispiirrehän on myös se, ettei työpäivän pituudella ole välttämättä mitään rajaa.

 

Kollektiivisessa työhulluudessamme on muitakin hiuksia nostattavia piirteitä. Työn avullahan me määrittelemme itsellemme ja muille, mihin kuulumme. Eikös vain kaikissa seminaareissa ja muissa hippaloissa aloitella small talkia utelemalla naapurilta, mistä firmasta sitä on tänne tultu? Muistan eräänkin seminaarin, jossa pohdittiin, mitä tehdä akateemisille työttömille. Olin tilaisuuden ainoa työtön osanottaja (tämä ilmeni, kun varta vasten asiaa kyselin). Työttömiä ei ollut kuulemma tilaisuuteen kutsuttu. Työtön on pätemätön, jopa itseään koskevissa asioissa.

 

Yhteiskunnallisen olemassaolon kannalta on siis parempi olla köyhä työllinen kuin köyhä työtön. Köyhällä työllisellä on kuitenkin se työtä tekevän kunnia. Tosin tilanne on pulmallisempi, jos kyse on yhteiskunnan tuella työllistetystä, joka on siis kunniattomampi työllinen, koska hän ei ole työllistynyt puhtaasti omilla ansioillaan.

 

Voisi kuitenkin kysäistä, voidaanko riittämättömällä palkalla ja/ tai kohtuuttoman työtaakan alla ns. oikeassa työssä työskentelevää pitää oman onnensa seppänä, jos hän kuitenkin on riippuvainen paitsi yhteiskunnan tuesta, myös työnantajan hyväntahtoisuudesta tullakseen toimeen? (Toimeentulo olisi minusta ymmärrettävä paitsi taloudellisessa. myös henkisessä ja fyysisessä merkityksessä.) Miksei tätä kukaan kyseenalaista?

 

Protestanttinen suhtautumisemme työhön on itse asiassa aika karmea juttu. Siis työtä on tehtävä vaikka hampaat irvessä ja vaikka (lähes) rahatta, jotta kunnia ja yhteiskunnallinen olemassaolo säilyisivät.

 

Eikä olisi ainakaan avoimesti muiden tuesta riippuvainen luuseri.