Kaikki hyötyvät, kaikki voittavat ja kaikki menestyvät, kun kaikki ovat yhdessä kimpassa ja puhaltavat yhteen hiileen. Ongelmat muuttuvat ratkaisuiksi, velat saataviksi, synnit armoksi.   Ennen kaikkea yhdessä ollaan jo pian Ouluakin isompia.

Koska jaossa on lupailtu jokaiselle jotakin, kannattanee takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa. Tavallisena rivikuntalaisena olen siis rohkaistunut esittämään joitakin omia toiveita.

Ensinnä toivoisin, että sähkö- ja vesilasku halpenisivat esim. 30 % (jotain tämmöistä on pitkässä juoksussa lupailtu, vahinko vaan, että tämä elämä on aika lyhyt). Toiseksi toivon, että kunnallisen hammashuollon jonotusajat lyhennettäisiin kahteen viikkoon kuuden kuukauden sijasta (voisi siis olla aiheellista palkata lisää henkilöstöä, jos ei haluta käyttää kirvestä). Kolmantena kohtana toivon, että saisin toimeentulotukea sitä tarvitessani, ilman että minun tarvitsee valittaa asiasta ensin oikeuteen. Kunnallinen, kohtuuhintainen vuokra-asuntokaan ei olisi pahitteeksi.

Toivon uudelta kunnalta myös elinkautista suojatyöpaikkaa. Minulle toisin sanoen kelpaisi vähän tyhmempikin, etenemismahdollisuuksiltaan surkeahko rutiinityö 1500 euron minimikuukausipalkalla. En kaipaa erityisiä haasteita enkä muutoksia. Työtä varten olisin valmis sitoutumaan ”osaamiskoulutukseen” ja muuhun tarvittavaan aivopesuun (ilman työpaikkatakuuta en).

Nähtäväksi jää, miten uusi kunta suhtautuu näihin kohtuuttomiin yksilöllisiin odotuksiin, joihin saattaapi yhtyä muutama tuhat muutakin ihmistä. Se ilmeinen hyöty kaikista kuntaliitoskeskustelutilaisuuksista on kuitenkin ollut, että olen saanut niistä ilmiömäisen määrän virikkeitä tähän blogiini. Ilman niitä olisi kirjoittaminen ollut viime aikoina ihan onnetonta.